130/50 N | |
---|---|
130/50 N Kuivasaaressa |
|
Aseen tyyppi | Laiva- ja rannikkotykki |
Alkuperämaa |
![]() |
Palvelushistoria | |
Palvelusvuodet | 1935 – 1990-luku |
Valtion käytössä |
![]() ![]() ![]() ![]() ![]() ![]() |
Sodissa | Toinen maailmansota |
Valmistushistoria | |
Suunnittelijat |
N. N. Magdasijev G. N. Rafalovits[1] |
Suunniteltu | 1929–1935[2] |
Valmistajat | Bolševik-tehdas[1] |
Valmistusvuodet | 1935–1954[2] |
Valmistusmäärä | 1199[2] |
Tekniset tiedot | |
Paino | 5 180 kg (pelkkä tykki)[1] |
Piipun pituus |
6 581 mm (koko pituus) 6 450 mm (irtoputki) 5 199 mm (rihlattu osa)[2] |
Miehistö | 1+10[1] |
Kaliiperi | 130 mm[2] |
Tulinopeus | 5–13 ls/min (riippuen mallista)[1][2] |
Lähtönopeus | 820–870 m/s (mallista ja ammuksesta riippuen)[2] |
Maksimikantama | 25 597 m[2] |
Tähtäimet | Kiikari[1] |
Lukkouuma | Kierrelukko[2] |
Ampumakulmat | -5° – +45°[2] |
130/50 N eli 130 mm:n 50 kaliiperin merikanuuna mallia N on suomalainen nimike neuvostoliittolaiselle 130 mm vuoden 1935 laivatykille B-13. Tykki oli Neuvostoliiton laivaston hävittäjien pääase toisen maailmansodan aikana, ja sitä käytettiin myös rannikko- ja rautatietykkinä. Tykkiä valmistettiin kolmena eri versiona, joilla oli kaikilla erilaiset, keskenään yhteensopimattomat ampumatarvikkeet ja -taulukot. Asetta käytettiin sekä yksiputkisella jalustalla että kaksoistykkitorneissa. Suomi sai jatkosodassa sotasaaliiksi viisi tykkiä, joita käytettiin rannikko- ja laivatykkeinä, sodan jälkeen myös rautatietykkeinä. Muihin maihin tykki päätyi Neuvostoliiton myymien sotalaivojen mukana.[1][2]