Alankomaiden maalaustaide on nykyisen Belgian ja Alankomaiden alueen taidetta 1300-luvun lopulta 1700-luvulle.[1][2] Etelä- ja Pohjois-Alankomaat sekä Burgundi muodostivat ennen 1500-luvulla tapahtunutta valtiollista kahtiajakoa taidehistoriallisesti yhtenäisen alueen. (niin sanottu vanha-alankomaalainen taide). Sen keskus sijaitsi Flanderissa. Alankomaalainen taide jakaantui 1500-luvun lopulla flaamilaiseksi ja hollantilaiseksi taiteeksi.[1][2]
Vasta 1300-luvulla itsenäistynyt Alankomaiden taide irrottautui naapuriensa Ranskan ja Saksan taiteesta. Painopiste siirtyi 1400-, 1500-, ja 1600-luvuilla arkkitehtuurista maalaustaiteeseen. Kalvinilainen pohjoinen ja katolinen etelä alkoivat 1500-luvulla kehittyä voimakkaasti eri suuntaan. Hollantilainen taide eroaa monessa suhteessa flaamilaisesta barokkipaatoksesta.[3]
Alankomaiden taiteen kultakausi kesti noin sata vuotta lähinnä 1600-luvulla. Kultakausi näkyi maalaustaiteessa, mutta myös kirjallisuudessa ja arkkitehtuurissa. Kultakauden maalarien teokset erosivat Rubensin edustamasta barokkityylistä. Maalaukset muuttuivat realistisemmiksi: arkipäivän aiheista maalattiin asetelmia, muotokuvia ja maisemia. Näitä töitä tilasi rikastunut porvaristo, ei enää kirkko eikä aatelisto.[4]