Arabien valloitusretket ovat osa 600-luvun alkupuoliskolla alkaneita poliittisia mullistuksia, jotka johtivat paimentolaisheimojen perustaman valtakunnan syntyyn Lähi-idässä 600- ja 700-lukujen aikana. Näissä mullistuksissa Bysantti vetäytyi Lähi-idästä, sassanidien Persia romahti, ja valtavat alueet joutuivat nomadiheimojen haltuun. Lähi-itään syntyi jättiläisvaltio, joka Aleksanteri Suuren valtakunnan tavoin yhdisti Välimeren rannat ja Persian ylängöt yhdeksi suurvallaksi. Umaijadien hallitsemasta Damaskoksesta ja myöhemmin abbasidien Bagdadista johdettu arabivaltakunta jatkoi laajentumistaan vielä 700-luvulla, mutta alkoi sitten hajota itsenäisiin tai autonomisiin osiin. Myöhempinä vuosisatoina Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä nähtiin useita nomadipohjaisten heimovaltioiden nousuja ja tuhoja. Arabien jälkeen alkoi turkkilaisten paimentolaiskansojen aika.
Arabivalloitusten historia tunnetaan lähteiden puutteen takia huonosti, ja siitä on esitetty toisistaan poikkeavia teorioita. Yleisimmin hyväksytty kuva perustuu islamilaiseen perimätietoon, jonka ongelmana kuitenkin on sen myöhäinen alkuperä. Islamilainen kuvaus esittää valloitukset profeetta Muhammedista alkunsa saaneen pyhän sodan tuloksina. Myös länsimaiset arabistit pääosin jakavat tämän käsityksen. Kilpailevan teorian mukaan valloittajat eivät olleet muslimeja, sillä islam olisi syntynyt vasta myöhemmin. Valloituksen moottorina olisi ollut uskonnon sijaan vanhojen suurvaltojen heikentymisestä johtunut sotilaallinen tyhjiö ja sen tarjoama ryöstelymahdollisuus. Nykyisen käsityksen mukaan valloittajat eivät liioin olleet arabeja, vaan tämä identiteetti kehittyi vasta valloitusten jälkeen.