Espanjan perimyssota

Espanjan perimyssota Espanjan kuningas Filip V ja Vendômen herttua voitokkaan Villaviciosan taistelun jälkeen 1710. Päiväys 9. heinäkuuta 1701 – 7. syyskuuta 1714 Paikka Eurooppa, Pohjois-Amerikka, Etelä-Amerikka Lopputulos Utrechtin, Rastattin ja Badenin rauhat: Itävalta, Iso-Britannia ja Alankomaiden tasavalta tunnustavat Filip V:n Espanjan kuninkaaksi, mutta Filip V luopuu vaateistaan Ranskan valtaistuimelle. Espanja luovuttaa alueitaan Euroopassa. Alueelliset muutokset Espanja luovuttaa Espanjan Alankomaat, Napolin kuningaskunnan, Milanon herttuakunnan ja Sardinian kuningaskunnan Itävallan Habsburgeille; luovuttaa Sisilian kuningaskunnan Savoijin herttuakunnalle; ja luovuttaa Gibraltarin sekä Menorcan Britannialle. Ranska tunnustaa Britannian yksinvaltiuksen Rupertinmaan ja Newfoundlandin alueisiin sekä luovuttaa Acadien ja sen puolikkaan Saint Kittsin saaresta Britannialle. Vaikutukset Espanjan keskitetty hallinto Kastiliaan Espanjan maailmanlaajuinen valta heikkenee Osapuolet Kaarle VI:lle lojaalit espanjalaiset Aragonian kruunu Itävalta Iso-Britannia (1707–13)[a] Englanti (1707 asti) Skotlanti (1707 asti) Alankomaat Preussi Portugali Savoiji Hannover Filip V:lle lojaalit espanjalaiset Kastilian kruunu Napoli Sisilia Ranska Baijeri (1704 asti) Mantova

Espanjan perimyssota (1701–1714) oli suuri eurooppalainen konflikti 1700-luvun alussa, joka syttyi kun viimeinen Habsburg-suvun Espanjan kuningas, sairaalloinen ja lapseton Kaarle II kuoli vuonna 1700. Hän oli hallinnut suurta imperiumia, ja kysymys hänen seuraajastaan oli jo kauan vaivannut hallitsijoita ympäri Eurooppaa.

Ongelma yritettiin ratkaista jakamalla imperiumi kelvollisten ehdokkaiden kesken Ranskan (Bourbon), Itävallan (Habsburg) ja Baijerin (Wittelsbach) hallitsijasuvuista, mutta yritykset lopulta epäonnistuivat, ja kuolinvuoteellaan Kaarle II järjesti koko Espanjan perinnön Filip V:lle, Anjoun herttualle, Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n toiseksi vanhimmalle pojanpojalle. Filipin hallitessa Espanjaa Ludvig XIV varmistaisi suurta hyötyä dynastialleen, mutta joidenkin valtiomiesten mielestä dominoiva Bourbonin suku olisi uhka Euroopan vakaudelle ja se vaarantaisi vallan tasapainon.

Ludvig XIV:llä oli hyvät perusteet hyväksyä pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelle, mutta hän teki sittemmin joukon kiistanalaisia liikkeitä: hän lähetti joukkoja turvaamaan Espanjan Alankomaat (puskurivyöhyke Ranskan ja Alankomaiden tasavallan välissä); hän pyrki dominoimaan Espanjan kauppaa Amerikassa englantilaisten ja hollantilaisten kauppiaiden kustannuksella; ja hän kieltäytyi poistamasta Filipiä Ranskan kruununperimysjärjestyksestä, avaten siten mahdollisuuden sille, että yksi voimakas hallitsija saattaisi hallita sekä Ranskaa että Espanjaa tulevaisuudessa.

Vastatakseen Ludvig XIV:n kasvavaan valta-asemaan Englanti,^[a] Alankomaiden tasavalta ja Itävalta – yhdessä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan liittolaistensa kanssa – muodostivat uudelleen Suurliiton ja tukivat keisari Leopold I:n vaadetta koko Espanjan perinnölle tämän pojalle arkkiherttua Kaarlelle. Tukemalla Habsburgin ehdokasta (joka tunnettiin kannattajiensa keskuudessa Espanjan Kaarle III:na), jokainen liittouman jäsen pyrki vähentämään Ranskan valtaa, varmistamaan omaa alueellista ja suvullista turvaansa, sekä palauttamaan ja parantamaan kauppamahdollisuuksia, joita he olivat nauttineet Kaarle II:n aikana. Venäjän keisarikunta, jonka odotettiin auttavan liittolaistaan Itävaltaa, soti toista suursotaa Ruotsia vastaan Itä-Euroopassa.

Englanti, Alankomaat ja Itävalta julistivat sodan virallisesti toukokuussa 1702. Vuoteen 1708 mennessä Marlboroughin herttua ja Savoijin prinssi Eugen olivat varmistaneet voiton Espanjan Alankomaissa ja Italiassa, ja olivat kukistaneet Ludvig XIV:n liittolaisen Baijerin. Ranskaa kohtasi invaasio ja rappio, mutta Liiton yhtenäisyys rikkoutui ensin. Suurliiton koettua tappion Espanjassa ja sen miestappioiden kasaantuessa ja tavoitteiden erkaantuessa Tory-puolue pääsi valtaan Isossa-Britanniassa vuonna 1710 ja päätti lopettaa sodan.

Ranskalaiset ja brittiläiset ministerit valmistelivat perustan rauhankokoukselle ja vuonna 1712 Britannia päätti taisteluoperaatiot. Hollantilaiset, itävaltalaiset ja saksalaiset valtiot jatkoivat taistelua vahvistaakseen omaa neuvotteluvaltaansa, mutta marsalkka Villarsin kukistamana heidät painostettiin hyväksymään englantilais-ranskalaisen sovittelu. Utrechtin rauhan vuonna 1713 ja Rastattin rauhan vuonna 1714 ehtojen mukaisesti Espanjan imperiumi jaettiin suurvaltojen ja pienvaltojen kesken. Itävaltalaiset saivat haltuunsa suurimman osan Espanjan entisistä Euroopan alueista, mutta Anjoun herttua säilytti Espanjan niemimaan ja Espanjan Amerikan, joissa, luopuen ensin vaateestaan Ranskan perimiseksi, hän hallitsi kuningas Filip V:nä. Euroopan vallan tasapaino tyynnyteltiin.
Viittausvirhe: <ref>-elementit löytyivät ryhmälle nimeltä ”lower-alpha”, mutta vastaavaa <references group="lower-alpha"/>-elementtiä ei löytynyt