Grimmin laki

Grimmin laki on säännönmukaisuus, jonka mukaisesti germaanisten kielten sanoissa tietyt konsonantit poikkeavat systemaattisesti samojen sanojen etymologisista vastineista muissa indoeurooppalaisissa kielissä. Laki on nimetty Jacob Grimmin mukaan, joka julkaisi asiaa koskevan tutkimuksen vuonna 1822, mutta jo aikaisemmin muun muassa Friedrich von Schlegel ja Rasmus Rask olivat kiinnittäneet asiaan huomiota.

Laki koskee indoeurooppalaisesta kantakielestä periytyneitä sanoja, ei esimerkiksi latinasta tai ranskasta myöhemmin germaanisiin kieliin lainautuneita. Äänteenmuutokset, jotka ovat saaneet nämä erot aikaan, ovat tapahtuneet todennäköisimmin viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua, varmasti kuitenkin ennen kuin varhaisimmatkaan tunnetut millään germaanisella kielellä laaditut tekstit kirjoitettiin.

Tapahtuneet äänteenmuutokset olivat seuraavat:

1. Kantaindoeurooppalaiset soinnittomat klusiilit (p, k, t) muuttuivat soinnittomiksi frikatiiveiksi (f, x, þ)
2. Kantaindoeurooppalaiset soinnilliset klusiilit (b, g, d) muuttuivat vastaaviksi soinnittomiksi klusiileiksi (p, k, t)
3. Kantaindoeurooppalaiset soinnilliset aspiroidut klusiilit (bh, gh, dh) muuttuivat todennäköisimmin ensin soinnillisiksi frikatiiveiksi, mutta myöhemmin ne ovat useimmissa germaanisissa kielissä muuttuneet soinnillisiksi klusiileiksi (b, g, d)

Grimmin lain mukaiset äänteenmuutokset olivat ensimmäiset kielitieteessä systemaattisesti tutkitut, ja niiden selvittäminen vaikutti laajasti historiallisen ja vertailevan kielitieteen kehitykseen yleisemminkin.