Ikonografia

Ikonografia tutkii taideteosten aiheita, ideoita ja merkitystä. Se on myös aiheiden alkuperän ja kehityksen vertailevaa tutkimusta.^[1][2][3]

Ikonologia eli tulkitseva ikonografia perustuu ikonografisen analyysin tuloksiin ja pyrkii tulkitsemaan aiheen sisäistä merkitystä ja sisältöä, kuvan välittämää maailmankatsomusta.^[2]

Alun perin sanalla Iconographia otsikoitiin kuva-antologioita, joihin oli koottu samanaiheisia kuvia (esimerkiksi muotokuvia tietystä henkilöstä). Ikonografiasta tuli oppi kuva-aiheista 1800-luvun alussa kristillisten kuva-aiheiden tutkimusten myötä. Ikonografista tutkimusmenetelmää on sovellettu muun muassa taiteen, arkeologian, historian ja teologian erikoistutkimuksiin. Sen pääsoveltaja on kuitenkin taidehistoria, jossa se alkoi voittaa alaa tyylihistorialliselta tutkimukselta, joka koettiin riittämättömäksi.^[4] 1900-luvun alussa Saksassa taidehistorioitsijat Aby Warburg (1866–1929) ja hänen seuraajansa Fritz Saxl (1890–1948) sekä Erwin Panofsky (1892–1968) laativat yksityiskohtaisen käytännön kuvien aiheiden tunnistamiseen ja luokitteluun.^[5]

1. ↑ Herbert Read: The Thames and Hudson Dictionary of Art and Artitsts, s. 169. Thames and Hudson, 1966. (englanniksi)
2. ↑ ^{a b} Riitta Konttinen ja Liisa Laajoki: Taiteen sanakirja, s. 151–152. Otava, 2000.
3. ↑ Taiteen Pikkujättiläinen, s. 228–229. WSOY, 1991.
4. ↑ Taiteen Pikkujättiläinen, s. 228. WSOY, 1991.
5. ↑ W. Eugene Kleinbauer ja Thomas P. Slavens: Research Guide to the History of Western Art, s. 60–72. (Sources of information in the humanities, no. 2) Chicago: American Library Association, 1982.