LSD
| |
Systemaattinen (IUPAC) nimi | |
(6aR,9R)-N,N-dietyyli-7-metyyli-4,6,6a,7,8,9-heksahydroindoli-[4,3-fg]kinoliini-9-karboksiamidi | |
Tunnisteet | |
CAS-numero | |
ATC-koodi | ? |
PubChem CID | |
DrugBank | |
Kemialliset tiedot | |
Kaava | C20H25N3O |
Moolimassa | 323,43 |
SMILES | Etsi tietokannasta: | ,
Fysikaaliset tiedot | |
Sulamispiste | 80 °C |
Farmakokineettiset tiedot | |
Hyötyosuus | ? |
Metabolia | hepaattinen |
Puoliintumisaika | 3–5 h |
Ekskreetio | renaalinen |
Terapeuttiset näkökohdat | |
Raskauskategoria |
C(US) |
Reseptiluokitus |
|
Antotapa | oraalinen, sublinguaalinen, intravenoosi, intramuskulaarinen |
Lysergihapon dietyyliamidi tai lysergidi tai LSD (saksan sanasta Lysergsäurediäthylamid[1]) on puolisynteettinen psykedeeli, joka aiheuttaa käyttäjälleen muuntuneen tajunnantilan, johon voi liittyä esimerkiksi aistiharhoja.
LSD:tä käytetään pääasiassa enteogeeninä, päihteenä ja psykedeeliavusteisessa terapiassa. LSD ei aiheuta fyysistä riippuvuutta ja psyykkisen riippuvuuden kehittyminen on harvinaista. LSD:n ei tiedetä aiheuttavan aivovaurioita, ja sillä on erittäin vähäinen toksisuus suhteessa annokseen. Kuten muut psykedeelit, LSD:n on havaittu stimuloivan neuroplastisuutta, mikä voisi ainakin osittain selittää sen terapeuttiset hyödyt.[2] Käytössä voi esiintyä ahdistusta ja vainoharhaisuutta psykologisina haittavaikutuksina.[3]
LSD:tä valmistetaan torajyvästä saatavasta ergotamiinista. Ensimmäistä kertaa LSD:tä valmisti Albert Hofmann vuonna 1938. LSD:tä kokeiltiin Yhdysvalloissa psyykenlääkkeenä 1947–1965. LSD:n käyttö päihteenä alkoi 1960-luvulla Kaliforniassa hippiliikkeen parissa.