Septimius Severus | |
---|---|
Septimius Severuksen rintakuva Musei Capitolinissa Roomassa. | |
Rooman keisari | |
Valtakausi | 9. huhtikuuta 193 – 4. helmikuuta 211 |
Edeltäjä | Didius Julianus |
Seuraaja | Caracalla ja Geta |
Syntynyt |
11. huhtikuuta 146 Leptis Magna, Africa, Rooman valtakunta |
Kuollut |
4. helmikuuta 211 (64 vuotta) Eboracum, Britannia, Rooman valtakunta |
Puoliso |
Paccia Marciana Julia Domna |
Lapset |
Caracalla Geta |
Suku | Severa |
Isä | Publius Septimius Geta |
Äiti | Fulvia Pia |
Lucius Septimius Severus (11. huhtikuuta 146 – 4. helmikuuta 211) oli Rooman keisari vuosina 193–211. Hän oli kotoisin Leptis Magnasta Pohjois-Afrikasta, ja saattoi olla kansallisuudeltaan berberi tai puuni. Commodus nimitti Severuksen legioonien komentajaksi Pannoniassa. Pertinaxin murhan jälkeen joukot huusivat hänet keisariksi. Hän lähti joukkoineen Italiaan ja saapui Roomaan ilman vastarintaa.
Severus vakautti epävakaassa tilassa olleen valtakunnan. Hän hajotti pretoriaanikaartin ja voitti muut vallantavoittelijat vuoteen 197 mennessä. Hänen hallintotapansa oli yksinvaltaisempi kuin edeltäjiensä. Severus käynnisti laajoja rakennusprojekteja: hän käytännössä rakennutti uudelleen vanhan kotikaupunkinsa Leptis Magnan, ja Roomaan hän rakensi esimerkiksi suuren triumfikaaren ja itselleen valtavan palatsikompleksin.
Severus oli ensimmäinen ammattisotilas, joka vakiinnutti vallan pidemmäksi aikaa itselleen. Vallankaappaajana Severuksen oli ensi töikseen yritettävä vakiinnuttaa omaa valtaansa. Severus taisteli onnistuneesti Parthiaa vastaan vuosina 193–199. Viimeisinä vuosinaan Severus taisteli Britanniassa, missä hän myös kuoli. Häntä seurasivat hallitsijoina hänen poikansa Caracalla ja Geta, jotka vihasivat toisiaan. Caracalla onnistuikin murhauttamaan pian veljensä. Severusta seuranneiden sotilaskeisareiden aikana keisarin ja armeijan suhde oli tärkeämpi kun aikaisemmin. Senaatin luottamus keisareita kohtaan taas väheni, mikä lisäsi valtakunnan sisäisiä ristiriitoja. Severuksen jälkeisten sotilaskeisareiden aikana puhjennut niin sanottu 200-luvun kriisi johti Roomaa valtakunnan miltei tuhon partaalle.