Shibuya-kei (jap. 渋谷系, ’Shibuya-tyyli’) on Japanissa etenkin 1990-luvun loppupuolella suosiota nauttinut popmusiikin tyylisuunta. Se sai alkunsa Tokion trendikkäässä Shibuyan kaupunginosassa, jossa toimi lukuisia vaate- ja levykauppoja. Nimitys viittaa pikemminkin tunnelmaan, johon liittyy urbaani katukulttuuri eri piirteineen, kuin tarkasti määriteltyyn indie popin tyyliin.[1][2]
Shibuya-kei syntyi vähitellen Shibuyan kaupunginosan kontekstissa. Sinne avattiin uusia, nuorille suunnattuja tavarataloja (kuten Parco vuonna 1973), live-musiikkipaikkoja ja lukuisia levykauppoja. Niissä levitettiin tietoa uusista indieartisteista. Musiikin, artistien ja kuunteijoiden kohdatessa uudella tavalla Shibuya-kei muodostui kayōkyokusta erilliseksi tyylilajikseen.[2]
Shibuya-kei-artistit kasvoivat kuunnellen lajaa, länsimaisen populaarimusiikin kirjoa, ja tyyli yhdisteleekin lukuisia erilaisia, toistaan voimakkaasti poikkeaviakin vaikutteita etenkin 1960-luvun suurilta popsäveltäjiltä: muun muassa brasilialaista bossa novaa, ranskalaista Serge Gainsbourgin edustamaa yé-yé-musiikkia ja Van Dyke Parksin ja Brian Wilsonin kaltaisten säveltäjien orkesterille sovitettua popmusiikkia.[1][3] Se on lähes aina elektronista musiikkia. Shibuya-kein tunnetuimpiin artisteihin kuuluvat Pizzicato 5, Cornelius, jota on kutsuttu Shibuya-kein kuninkaaksikin, Towa Tei, Fantastic Plastic Machine, Takako Minekawa, Cibo Matto ja Buffalo Daughter.[4][5]
<ref>
-elementti; viitettä allmusic
ei löytynyt<ref>
-elementti; viitettä encyclopedia
ei löytynyt<ref>
-elementti; viitettä day
ei löytynyt<ref>
-elementti; viitettä la
ei löytynyt<ref>
-elementti; viitettä return
ei löytynyt