Sial eli sialkuori on Maan kiinteän kuoren ylin, runsaasti alumiinisilikaatteja sisältävä kerros.[1] Nimi on muodostettu piin (lat. silicium) ja alumiinin kemiallisista merkeistä Si ja Al.[1]
Sialkuori samastetaan toisinaan Maan manterellisen kuoren kanssa, koska se puuttuu laajoilta alueilta valtamerten syvänteiden alta,[2], mutta "sial" on nimenomaan geokemiallinen, ei laattatektoniikan termi.[3] Koska pii ja alumiini ovat kevyempiä kuin useimmat muut Maassa esiintyvät alkuaineet, ne ovat suurelta osaltaan keskittyneet maan kuoren ylimpiin kerroksiin.
Sial ulottuu keskimäärin 25 kilometrin syvyyteen maan pinnasta. Mantereet muodostuvat suurimmaksi osaksi kevyemmistä kivimateriaaleista, jotka sisältävät runsaasti piitä ja alumiinia. Näin ollen sial on paksuimmillaan mantereilla, kun taas valtamerien pohjassa se on hyvin ohut tai puuttuu kokonaan, varsinkin Tyynenmeren pohjasta. Sialin keskimääräinen tiheys on 2700–2800 kg/m3.[4]
Geologit nimittävät usein tämän kerroksen kiviä felsisiksi, koska ne sisältävät runsaasti maasälpää saks. Feldspat). Graniitti on sial-kerroksen tyypillisin kivilaji.[1][4] Sial kuitenkin sisältää hyvin monenlaisia kivilajeja, myös suuren määrän basalttikiviä.[4]
Seuraava päällekkäisistä kerroksista sialkuoren alla on sima, joka valtamerillä usein alkaa välittömästi meren pohjan alta, mantereiden alla sen sijaan vasta noin 25 kilometrin syvyydestä. Vielä syvemmällä on pääasiassa raudasta ja nikkelistä koostuva Maan ydin, josta toisinaan käytetään nimitystä Nife. Nämä nimet Maan sisäkkäisille kerroksille otti ensimmäisenä käyttöön Eduard Suess 1800-luvulla. Petrografiset, gravimetriset ja seismiset todisteet ovat vahvistaneet hänen esittämänsä mallin Maan sisäosien uloimmista kerroksista.[5]