Suomen muinaisnimet ovat ennen kristinuskon aikaa Suomessa käytössä olleita henkilönimiä. Vanhaan nimijärjestelmään kuuluivat päänimi ja tarpeen mukaan lisänimi. Tämä vanha nimistö väistyi harvalukuisempien kristillisperäisten nimien tieltä uuden uskonnon ja hallinnon kirjallistumisen myötä.[1] Suomalaisten esikristillisissä muinaisnimissä on paljon yhteneväisyyksiä sukukansojen, kuten virolaisten ja liiviläisten, vanhan nimistön kanssa.[2]
Tietoja vanhoista suomalaisnimistä löytyy historiallisista lähteistä niukasti. Sen sijaan niitä on säilynyt varsin yleisesti sukunimissä ja usein myös paikannimissä.[3] Vanhoissa asiakirjoissa muinaisnimiä mainitaan esimerkiksi 1200-luvun alussa kirjoitetussa Henrikin Liivinmaan kronikassa, jossa mainitaan suomalainen ristiretkisaarnaaja Kaikewalde eli Kaukovalta tai Kaikkivalta. 1300-luvulta vanhoja nimiä on säilynyt Sääksmäen isäntiä koskevassa pannakirjeessä vuodelta 1340 sekä aatelisvaltakirjoissa, joissa on säilynyt kaksi muinaisnimeä, Hyvälempi ja Mielivalta.[4] Vanhan suomalaisen nimijärjestelmän on ajateltu osittain koostuneen joukosta kantanimiä, kuten Iha, Hyvä, Lempi, Mieli ja Valta, joista on johdettu uusia nimiä joko johtamalla (Hyvä-ri, Hyvä-tty, Mieli-tty, Mieli-kkä) tai niitä yhdistelemällä (Ihalempi, Ihamieli, Lempivalta, Valtalempi).[5] Tämä kaksiosainen nimiperinne on mahdollisesti saanut muinaisina aikoina vaikutteita germaaneilta.[6]
Joissain vanhoissa paikannimissä, kuten kylien, talojen nimissä, on vielä jälkiä muinaisnimistä. Esimerkiksi Untamalan ja vastaavien paikannimien osana lienee henkilönnimi Unto eli Untamo, joka on Suomessa jo esihistoriallista perua, vaikkakin alkujaan vierasperäinen. Tietoja muinaisnimistä on säilynyt jonkun verran myös kansantarinoissa. Kansantarujen tuntemat nimet, kuten Väinämö-, Kullervo-, Ilmari-, Ahti- ja Kaleva-sukuiset nimet tunnetaan myös paikannimistöstä sekä sukunimissä.
Vaikka vanhat esikristilliset henkilönnimet jäivät hiljalleen pois käytöstä, tietyillä seuduilla niitä käytettiin vielä pitkään keskiajalla ja sen jälkeenkin. Esimerkiksi Savossa oli vielä uuden ajan alussa runsaasti miehiä, joiden ristimänimenä oli alkuperältään esikristillinen, jousta tarkoittava Joutti (yleiskiel. Joutsi).[7] Osa muinaisnimistä tuli jälleen yleiseen käyttöön kansallisromantiikan aikoihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
- ↑ Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 50. Weilin + Göös, 1982.
- ↑ Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 34-36. Weilin + Göös, 1982.
- ↑ Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 37. Weilin + Göös, 1982.
- ↑ Viittausvirhe: Virheellinen
<ref>-elementti; viitettä:0ei löytynyt - ↑ Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 38. Weilin + Göös, 1982.
- ↑ Eero Kiviniemi: Rakkaan lapsen monet nimet, s. 42. Weilin + Göös, 1982.
- ↑ Voionmaa 1947, s. 266