Toinen teollinen vallankumous on taloushistoriassa käytetty termi, jolla tuodaan esiin teollistumisessa 1800-luvun loppupuolella havaittavaa toista kehityspyrähdystä. Kehityksen nopeutuminen oli seurausta uusista keksinnöistä ja teollisen tuotannon etenemisessä uusille maantieteellisille alueille ja valtioihin. Samoin kuin ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa toisessakin uudet tekniikat tuottivat uusia materiaaleja, parempia menetelmiä tuottaa energiaa ja hyödyntää sitä sekä uusia tapoja tuotannon organisointiin. Tieteen ja tekniikan kehitys sitoutuivat yhä enemmän toisiinsa. Koulutuksen merkitys kasvoi. Uudet keksinnöt tulivat suurelta osin uusista teollisuusmaista, Saksasta ja Yhdysvalloista. Toisen teollisen vallankumouksen voidaan katsoa alkaneen 1860-luvulla ja päättyneen 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä tai viimeistään ensimmäiseen maailmansotaan. Toisen teollisen vallankumouksen keksinnöt kuten sähköenergian tuotanto, sähkövalo ja sähkömoottori, polttomoottori, puhelin, radio, auto ja lentokone ohjasivat paljolti 1900-luvun kehitystä ja loivat perustan modernille teollisuusyhteiskunnalle.[1]
1700-luvun loppupuolella Britanniassa alkanut teollinen vallankumous oli levinnyt Eurooppaan Napoleonin sotien jälkeen 1800-luvun alkupuolella Belgian Vallonian johdolla. Toisen teollisen vallankumouksen alkaessa rautatiet yhdistivät jo monia Euroopan kaupunkeja. Yhdysvalloissa rautatie yhdisti itä- ja länsirannikon 1869. Atlantin poikki saatiin pysyvä lennätinyhteys 1866. Teolliset kankaat olivat syrjäyttäneet kotikutoiset. Höyrykone kehittyi vielä 1800-luvun lopulla ja sitä käytettiin yhä 1900-luvun puolella laajasti teollisessa toiminnassa samoin kuin vesivoimaakin. Uusien keksintöjen läpimurto vei aikaa ja näitä kehittämään muodostui uusia kasvuyrityksiä, joista jotkut, kuten Siemens ja General Electric, ovat edelleen merkittäviä yrityksiä.[1]